Mistä sitä alottas, no mun elämä ei aina oo ollu mitään helppoo, mut ihan siedettävää.
Mua alettiin kiusata ykkösluokalla ja sitä jatku seiskalle(oon nyt Lucia Hagmanin Yläasteella, 8c).
Olin aina se luokan rumin, ällöttävin ja lihavin, ala-asteella sille asialle ei tehty mitään ja mulla meni muutenki suksetristiin koulun rehtorin kanssa, joka sattu oleen mun luokanvalvoja se itekki oli siinä oikeestaan mukana, joka tunti mun käskettiin ulos luokasta(joskus ilman syytä) numerot laski ja en jaksanu panostaa.
No sitten menin seiskalle ja ootin et kaikki muuttuis, mut ei meijän luokan kaikki jätkät rupes kiusaan taas lukuunottamatta yhtä :). Mää masennuin, kävin terkkarilla puhumassa ja joka päivä ajattelin et millon lopettasin se tuskan, parikertaa jopa viiletelin, mut sitte tuli Jenna ja Roosa, jotka sai mut pelastettua siitä kaikesta.
Ne oli mun ystäviä vaikka kaikki muut kiusas ne anto mulle itsevarmuutta tehä asioita ja haistattaa pitkät mun kiusaajille. Ollaan koettu yhessä kaikkee niin paskoja ku aivan parhaita asioita. Me ollaan oltu välirikossa pitkiäki aikoja ja hyvistä syistä, mut saatu aina välit korjattua. Sit tuli kesäl viel yks ilonpilkku Felicia, sekin on ollu tukena vaikeina aikoina ja auttanu mua paljonki. Nyt elän onnellista elämää ja kaikki on hyvin, sain jopa iskettyä ittelleni poikakaverin ;)) <3 Siinä on lyhyesti mun elämä tähän asti, sitten tykkään runoilla. En harrasta sitä harrastuksena, mut kavereille ja kaikille teen niitä. niiden tekeminen autto mua vaikeilla hetkillä, ku pystyin purkaan tunteeni johonki. Tässä runo jonka oon tehny mun kullalle:
Sä toit mulle elämän, rakensit siitä kestävän.
Teit siitä pysyvän, vahvan ja jämäkän.
Se pysyy avullas pystyssä, ei kaadu heikkona hetkenä.
Vaan seisoo siinä ylväänä, niin kuin talo kestävä. ^^
